Suomi vanhenee vauhdilla, eikä siihen olla varauduttu riittävästi. Tuleva hallituskausi on yhdestoista hetki turvata ikääntyvän Suomen palvelut siten, että jokainen voi kokea ikääntyvänsä turvallisesti.
Pääsääntöisesti koti on paras paikka silloin, kun oma kunto sallii kotona asumisen. Puolison tai muun läheisen avun turvin kotona asuminen on toivottu tila useille ikääntyneille. Kuitenkin yksinäisyys ja turvattomuus on totta liian monille. Palveluntarve ikäihmisillä vaihtelee suuresti – on hyväkuntoisia, jotka eivät juurikaan tarvitse mitään palveluita, ja sitten on niitä ikäihmisiä, jotka tarvitsevat sairauksiensa vuoksi palveluja päivittäin, jopa tunneittain.
Ikääntyvien tulevaisuuden hoitotarpeisiin on tartuttava kolmella keskeisellä keinolla. Ne ovat omaishoitajien aseman vahvistaminen, välimuotoisen asumisen järjestäminen ja riittävä määrä laitospaikkoja.
Välimuotoinen asuminen tuo turvallisuutta arkeen ja mahdollistaa juuri niin paljon toiminnallisuutta, kuin oma kunto sallii. Turvallisuuden tunne auttaa arjessa selviytymisessä – pitää olla varmuus siitä, että palveluja on saatavilla, jos omat voimat loppuvat. Oleellista on, että hyvinvointialueet ja kunnat ryhtyvät rivakasti kehittämään välimuotoista asumista ja siitä saadaan luotua houkutteleva asumisen muoto, johon hakeudutaan jo ennen kuin kunto on mennyt liian heikoksi. Kaikki kokemukset osoittavat, että parhaiten välimuotoinen asuminen palvelee silloin kun sinne hakeudutaan ajoissa, toimintakyvyn ollessa vielä kohtuullisen hyvä.
Palveluasumiseen ja tehostettuun palveluasumiseen siirtyminen tulee olla mahdollista, silloin kun välimuotoinen asuminen tai omassa kodissa asuminen tuettuna ei ole enää turvallista. Viimeiset vuodet on voitava viettää turvallisessa hoidossa ja hoivassa – tähänkin meillä on varaa. Laitoshoitopaikkojen määrä on ajettu liian alas. Kaikki mittarit osoittavat, että se ei ole ollut sen enempää taloudellisesti kannattavaa kuin ikääntyneen hyvinvointia tukevaa politiikkaa. Ongelma on tunnistettu ja tunnustettu, nyt on aika katsoa totuutta silmiin ja lisätä harkitusti laitospaikkoja alkaen eniten tarvitsevilta alueilta.
Omaishoito vapauttaa valtavan määrän julkisia varoja ja palvelukapasiteettia. Suomessa on 350 000 pääasiallista omaishoitajaa mutta omaishoidontukea saavia omaishoitajia on näistä vain n. 44 000 henkeä. Heidän työnsä arvo on Sosiaali,- ja terveysministeriön raportin mukaan vuosittain n.1,7 miljardia euroa.
Omaishoidon tukea maksetaan kuukausittain keskimäärin 440 euroa. Jokainen voi todeta yksinkertaisella laskutoimituksella, että tuen määrä ei ole suhteessa yhteiskunnan siitä saamaan hyötyyn, ja kaikkiaankin tuki on liian pieni työn määrään nähden.
Ensimmäinen keino on omaishoidontuen verotuksen poistaminen kokonaan. Jatkossa on arvioitava tuen määrä ja myös kriteerit asialliselle tasolle. Omaishoitajana toimimisen edellytysten ja jaksamisen kannalta asiallisen korvauksen lisäksi on varmistettava vapaapäivät jokaiselle omaishoitajalle ja tarjottava jokaiselle sopiva hoitomuoto vapaapäivien ajaksi. Muistisairaille jatkuvuus on oleellinen osa arjen hallintaa, ja siksi kotiin järjestettyä hoitoa vapaapäivien ajaksi on järjestettävä kaikille, joille se on paras ratkaisu.
Hoitoisuuden arviointiin on olemassa jo hyvät mittarit RAI järjestelmässä. Ongelmana on, että kaikkialle jonotetaan, niin kotihoitoon kuin palveluasumiseen eikä omaishoitajien vapaiden turvaamiseksi tarvittavaa perhehoitoa ole saatavilla riittävästi. Odottamassa on suuri joukko palvelun tarpeen arvioinnissa kriteerit täyttäviä ikäihmisiä, kun resursseja hoidossa ja hoivassa ei ole riittävästi kuormittaa tilanne sairaaloita ja jaksohoitopaikkoja.
Valtion budjetti ei kaadu omaishoidon tuen verovapauteen eikä tarvittavan hoitomuodon järjestämiseen. Sen sijaan omaishoitajien uupuessa ja omaishoitajuuden vetovoiman heiketessä hintalappu hoidon järjestämisestä tulee takuulla olemaan kallis.
Seuraavalla vaalikaudella tulee tehdä ratkaisu, jossa omaishoidon tuki vapautetaan verosta.